Kävimme katsomassa viimeistä päivää avoinna olleen Helene Schjerfbeckin näyttelyn Villa Gyllenbergissa, Helsingin Kuusisaaressa.
Meinasi mennä pelkäksi idylliksi.
Taidemuseon ulkopuolella alkukesän ihanuus. Meri. Kielomerikin.
Kahviossa vastapaistettujen pullien tuoksu.
Sisällä Schjerfbeck, josta on jo sanottu, kirjoitettu, puhuttu kaikki. Eikä ehkä mitään.
Ei ehkä saisikaan.
Pitäisi vaan katsoa hiljaa.
Opas ei ollut hiljaa. Selitti.
Menin niin kauas oppaasta kuin pääsin, mutta oppaan ääni tuli perässä.
Juuri Schjerfbeckin kohdalla kaikenlainen selittely tuntuu erityisen pahalta.
Siksikin ehkä, että hän itse on kirjoittanut:
-Miten paljon sisältyykään epätäydelliseen. Täydellinen muoto on usein niin tyhjä.
Selitys ei taiteeseen kuulu, mielestäni. Riittää että kokee ja tuntee.
VastaaPoistaKirsikka
VastaaPoistaUskon, että taide pitää huolen itsestään samoin kuin totuus.
... "silti minä maalaan" kirjoittaa Helene kirjeessään Maria Wiikille. Sain kirjan lahjaksi ja luin kerralla. Ja hiljenin kerrassaan. Selitykset kuuluu tahmatassuille.
VastaaPoistaMaahiska
VastaaPoistaOma sisäinen tahmatassuni pelästyttää minut aika usein selittelyvimmallaan, Helenen edessä sekin onneksi hiljenee.
Tämä kevätaika ja luonnon elementit tarjoavat jo itsessään sellaista idylliä ja kauneutta, että siinä taidekin kalpenee.
VastaaPoistaTaitolaji osata johdattaa näyttelyssä kävijät olennaiseen; taiteesta vaikuttumiseen ja tuntemiseen. Se on kyllä katsojan aliarvioimista, jos kuvitellaan että kaikki se maalauksiin liittyvä epäolennainenkin tulisi tietää, jotta "ymmärtäisi" syvällisemmin maalauksen merkityksen.
Uskon, että jokaiselle taide-elämys on jotain hyvin henkilökohtaista ja erilaista. Joku maalaus tai runo puhuttelee meitä eri aikoina erilailla, avautuen tai haalistuen oman elämänkokemuksemme myötä.
Rita
VastaaPoistaNiin totta kaikki tuo mitä kirjoitat.