Pudotin lantin kadulle polvistuneen romaanin pahvimukiin.
En tee niin kovinkaan usein sillä olen epävarma onko lantin antamisesta enemmän haittaa kuin apua, nyt vaan tuntui, että oli oikein antaa.
Kiitos merciful, sanoi romaani, ja minulle tuli niin vaikea olo, etten pystynyt edes katsomaan häntä silmiin.
Tässä ei todellakaan ollut kyse armollisuudesta, ehkä enemmänkin kaupanteosta.
Ostinko lantillani itselleni palasen hyvää omaatuntoa vai maksoinko romaanille siitä, että hän oli konkreettisena muistutuksena toisenlaisesta todellisuudesta.
Armollisuus astuu kuvaan, ainakin minun kohdallani, vasta sitten kun en haudo kostoa vaikka joku on satuttanut minua pahasti, vielä suurempi armeliaisuus silloin jos voin toivoa satuttajalle hyvää.
Siitä ainakin olen varma, ettei armollisuudella ole mitään tekemistä nirppanokkaisen suvaitsevaisuuden kanssa.
Olen samaa mielta. Armollisuus ja suvaitsevaisuus ovat kaksi aivan eri asiaa...
VastaaPoistaKiitos, kun annoit kerjäläiselle lantin..:)
Irmastiina
VastaaPoistaSuvaitsevaisuus lipsahtaa niin pelottavan helposti joksikin yläviistosta tulevaksi.
Ajattelen juuri samoin tuosta asiasta kuin sinä. Täällä ei näy kerjäläisiä, joten olen unohtanut koko asian.
VastaaPoistaMyönnän, olen etelässä asuessani aina kävellyt vain ohi, on vaikea hyväksyä kerjäämistä.
Pieni ahneus pujahtaa mieleen, hoitakoon kukin omat asiansa, laittakoon sosiaalipuolensa kuntoon.
Arleena
VastaaPoistaSuurin ongelma tässä kai on se, että mistään ei tunnu löytyvän sosiaalipuolen vastuunkantajaa. Nämä pienet ihmiset, jotka ovat polvillaan kaduillamme ovat uskoakseni lähes täysin ilman mahdollisuutta vaikuttaa omaan tilanteeseensa
Olen ymmällä. En todellakaan tiedä, mitä ajatella, miten auttaa.
Minäkin olen ymmälläni, enkä oikein tiedä pitäisikö antaa vai en, useimmiten en anna. Ja kun joskus annan, tunnen juuri kuten sinä: olen ostanut pienen palan hyvää omaatuntoa. Tämä tunne tulee, vaikka hyvin tiedän, että antamalla lantti ei mitään korjata näiden ihmisten elämässä ja näin ei todellakaan kuuluisi olla.
VastaaPoistaJaana
VastaaPoistaKun joku tai kokonainen väestöryhmä on niin syvässä kuopassa, että nouseminen ilman nostajaa on lähes mahdottomuus, ja kun sitten seisoo vieressä tai kävelee ohi eikä osaa, eikä tiedä, niin siinä on itsekin vaarassa pudota vielä syvempään kuoppaan: kovettumiseen.
Niin vaikea juttu. Minustakin tuntuu, että usein sitä antaa, koska haluaa itselleen sen palasen hyvää omaatuntoa...vaikka toisaalta: jos auttaa, ei motiivilla ole ehkä niin suurta merkitystä. Teot ratkaisevat, ei se mitä pään sisässä liikkuu.
VastaaPoistaKirjailijatar
VastaaPoistaTässä tapauksessa motiivi todella on saajalle merkityksetön, mutta antajalle teki hyvää miettiä motiiviaan. Motiivien miettiminen voi muutenkin olla tervellistä jos ei ihan hirmuisesti siihen jämähdä.
Asia on ristiriitainen, mikä on oikein ja mikä vähemmän oikein ja mistä tai keiden näkökulmasta? Paitsi tietysti oman sisimmän kuuntelu ja sen mukaan toimiminen. Kuvasi on kaunis, ruusu ja muratit muurilla (Visbystä?), samoin pidin kuvista edellisessä postauksessa.
VastaaPoistaTäällä maalla noita kerjääjiä ei näe. Jotain ovella liikkujia satunnaisesti. Matkoilla ja Helsingissä käydessä laitan herkästi vaatimattomia roposia katusoittajille tai muille kerjääjille.
VastaaPoistaEn malta olla laittamatta tätä vuosia vanhaa runoani vastaavanlaisesta kokemuksesta, kun Kokkolassammekin alkoi näkyä näitä ”isomman maailman ilmiöitä”, kerjääjiä. Tuolloin tunsin lämmintä ylpeyttä tyttärestäni.
Erään kerran marketista ostoksineni palatessa annoin ovenpielessä kerjäävälle risahampaiselle naiselle Fazerin maalaisleivän. Päätin siitä lähtien antavani aina tilaisuuden tullen ropojen sijaan leipää ;)
Viikonlopun hulinassa
kaupungilla ostoksilla.
Tyttären kanssa kaksin.
Keskenään mukavia
jutellen astellaan.
Marketin edessä,
iltapäivän hämärässä,
laiha mies soittaa hanuria.
Sävelet kuppelehtivat,
pyörivät ilmassa
ilosta tanssien.
Tytär ohimennen,
vähin elein, laittaa
kolikot miehen astiaan.
Hetken katsovat lämpimästi
tasavertaiset toisiaan.
Päivi
VastaaPoistaKyllä, Visbystä.
Luulen, että oman sisimmän kuuntelu on taito, jota kannattaa harjoitella siitäkin huolimatta, että sieltä nousee kaikenlaisia ääniä, niitäkin, jotka eivät ole omiamme. Oman äänen eroittaminen sisimmän ajoittaisesta kakofoniasta taitaa olla elämänikäinen läksy.
Rita
Voi miten kaunista jos ja kun pystyy katsomaan tasavertaisena oli vastapuoli sitten kuningas tai kerjäläinen.
Olen aikaisemminkin kirjoittanut täällä siitä (mutta tulkoon taas), mitä opin kun kerran jossain etelässä poikkesimme pieneen katoliseen kirkkoon kesken saarnan. Pappai sanoi: jos annat, anna niin, että saaja voi antaa sinulle anteeksi sen että annat.