Juuri kävelemään oppinut lapsenlapsi punnertaa itsensä nojatuoliin, istuu siinä onnistumisestaan onnellisena ja antaa itselleen aplodit.
Tarvitsee apua alastuloon, mutta kiipeää heti uudelleen.
Ei unohda aplodeja.
Minulla on paljon opittavaa.
Koska viimeksi uskalsin uutta, vaikka vähän pelottikin?
Koska viimeksi annoin itselleni aplodit?
Onneksi minulla on pieni, hyvä opettaja.
Kuinka tärkeitä muistuttajia pienet ovatkaan! Ihana tämä, kiitos :) Voit taputtaa itsellesi!
VastaaPoistaIhana :) Mitäs jos tänään taputettaisiin kaikki vaikkapa puolisolle, ystävälle, jollekin tärkeälle !
VastaaPoistaJa jos se on tuo kuvan nojatuoli niin erityiset bravo-huudot, muistan meinaan miten omani mummulassa yrittivät juuri tuollaiseen ja miten se kaikahti aina kriittisellä hetkellä.
VastaaPoistaDahlia, kiitos! Voi että tykkäsin kommentistasi, varsinkin siitä mitä kirjoitit mielen aplodeilla täyttämisen tärkeydestä, ja siitä, että se antaa varaa olla nöyrempi ja huomioida muita. Pelkään, että ilman positiivista huomiota jäänyt ei kovin helposti pysty antamaan sitä muillekaan, ja jos antaa, siinä saattaa olla piilossa oma huomiontarve.
VastaaPoistaSatu, opettelen tätä itselleni taputtamista. Kiitos sinullekin.
Wihtori, kiitos. Pitäisiköhän perustaa joku kansallinen taputuspäivä?
Piilomaja, kuva hiukan huijaa. Se ei ole tämä, vaan tämän kaveri. Tavallaan vaikeampi, koska istuin on liukasta taivutettua vaneria, toisaalta ei ihan yhtä keikkaavainen.
Taputan täällä pienen ihanalle mummille♥
VastaaPoistaMaria, taputan Marialle, mummikollegalleni!
VastaaPoistaLApsenkaltaisuutta = suurta yksinkertaista viisautta. Sitä kun osaisi oppia jokaiseen hetkeensä. Taputtamisessa itselleni menen ihan konttaamalla vielä. :)
VastaaPoistaTinttarus, konttaaminenkin on menemistä. Itsekin taidan vasta kontata.
VastaaPoista