Viikonloppu tuulisessa Tukholmassa tyttären kanssa.
-Kaulahuivi kaulaan, komentaa tytär.
-Eikä, sanon minä.
Tottelen kuitenkin. Missä vaiheessa roolit kääntyivät näin päin?
Olemme hyvä tiimi.
Meillä on omat Tukholmamme. Kuljemme omia teitämme ja yhdessä.
En muista palella. Olen iloinen kaulahuivistani.
Jossain vaiheessa jalkani alkavat valittaa. Ja pää.
Huomaan sanovani Förlåt mallinukelle ja Hej peilikuvalleni.
Siirryn kahvilaan harrastamaan katselemista. Se sujuu.
Väsähtäneenäkin huomaan, että on melkein pelottavan helppoa tunnistaa ohikulkevat suomalaiset ruotsalaisista, je että ruotsalaisilla miehillä on tyylikkäitä kaulahuiveja.
Huivitukholma on hieno sana.
VastaaPoistaHiiih, ihana kirjoitus. Sinut förlåt saattoi olla ainut kohteliaisuus jonka nukke sinä päivänä kuuli, aatteles sitä!
VastaaPoistaJa kyllä; olen minäkin ostanut vahanukelta pääsylippua.
Hiihtolomalla erotin suomalaisia moneen kertaan. Jo kaukaa. Sanoin miehelle: odota kun ne ovat kohdalla, kuuntele sinäkin puhuvatko he suomea, olen varma että puhuvat. En erehtynyt kertaakaan.
Eikä kenessäkään ollut mitään niin kauhean erityistä suuntaan tai toiseen. Erottaa silti. Ehkä hekin minut, toimii se toisinkin päin;-)
(Olihan siellä sitten niitäkin jotka puoliltapäivin huusivat kaljahuurussa parvekkeella että "voi paskanpaskanpaskanpaska". Tai se miespari joka istui keltaiset irtotukat päässä katubaarissa ja joista toinen messusi: en mä oo kato tottunu ottaan....)
Minunkaan jalkani eivät jaksa enää tyttären matkassa, mutta onneksi silmäni eivät väsy katselemiseen eivät korvat kuuntelemiseen...
VastaaPoistaIlona, jostain syystä huivit tulivat vastaan joka paikassa ja se oli hieno juttu.
VastaaPoistaPiilomaja,kiitos. Ja aattelen: pitäisi alkaa ilahduttaa nukkeja useammin, siinä saattaa joku ohikulkijakin saada iloa päiväänsä kun kuulee nuken kanssa käydyn keskustelun.
Suomalaisten tunnistamisen helppoutta ihmettelen vieläkin.
Pioni, jalkani eivät jaksaneet omassa matkassani, kuvittelin jaksavani puoli Tukholmaa kertaheitolla.
Olen sitä tunnistamisasiaa yrittänyt vuosien mittaan analysoida mutta täysin en osaa koodia purkaa. Ainakin siihen liittyy kävelytyyli, ryhti ja tietty taipumus eräänlaiseen lymyilyyn. Pään asento. Ai juu ja se, että suomalaisilla on erittäin usein silmälasit. Tämän on mieheni huomauttanut. Hän, joka muuten on aika sokea kaikelle tällaiselle.
VastaaPoistaPiilomaja, lymyily taisi olla avainsana!
VastaaPoistaMikä ihme meitä lymyilyttää? Uskon, että jonkinlainen kansallisen ja henkilökohtaisen itsetunnon puutos. Ruotsalaiset puhuvat aina jantelagistaan, mutta siihen verrattuna suomalainen jantelaki vasta tuhti onkin. Geeneissä tämmöinen ei ole, kulttuurissa ja kasvatuksessa sitä varmemmin. Ja kulttuuri taas taitaa olla kasvatuksen leimaamaa.
Jännä muuten tuo silmälasihavainto.
Lymyily! Hyvä sana kuvaamaan suomalaista maailmalla. Olin helmikuussa Roomassa ja ne ainoat suomalaiset, jotka sitten tosiaan osoittautuivatkin suomalaisiksi, tunnistin kaukaa. He lymyilivät ja menivät varovasti ja katsoivat alta kulmain, että sopiiko minun olla tässä.
VastaaPoistaOlenkohan itse sellainen. Kuka tietää...
Liina, kovasti kyselen samaa itseltäni.
VastaaPoista