Tapaaminen Tukholmassa eilen.
Ei yhtään tyhjää sanaa, paljon iloa.
Kannan tätä mukanani kauan.
Minun sielullani on sisko ja maisema.
Kumpikaan ei ole Suomessa, ja se on epäkäytännöllistä.
Tarkemmin ajatellen on sielulla montakin siskoa.
Kukin omalla tavallaan.
Mutta maisemia on vain yksi, joskaan ei yhteen paikkaan rajoittunut.
Kaikki minussa asettuu kohdalleen ja lepoon, kun pääsen saaristoon.
Mitä karumpaan, sen parempi.
Ihmettelen ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti valitsevat aamiaispöytänsä kaukana laivan ikkunoista, vaikka ulkopuolella on riipaiseva kauneus.
Yritän ymmärtää: heillä on toiset maisemat ja toiset siskot.
Varmaan ihan hyvä niin.
Eikun niille on tärkeää että on lyhyt matka hakea lisää ruokaa. Ja lisää. Ja lisää.
VastaaPoistaPiilomaja;
VastaaPoistaSielunmaisemana noutopöytä?
Saaristo on ihana ja tämä meidän saari paras.
VastaaPoistaSarppu;
VastaaPoistaReposaari on ihana, ja vaikka kirjoitin, että sielunmaisemani ei ole Suomessa ei se ihan niinkään ole. Minun saaristoni on vaan käytännön syistä paljossa Tukhoman saaristo, koska juuri sitä tulee ihailtua oikein ajan kanssa ja aika usein.
Saaristo.Mitä karumpi sen parempi.Tähän yhdyn täysin.
VastaaPoistaHyvää maaliskuun loppua sinulle Pirkko.
Maria;
VastaaPoistaHyvää kesäaikaa Maria!
Oi että minä pidin tästä tekstistä. Olit tavoittanut jotain tärkeää.
VastaaPoistaMinä olen oppinut rakastamaan merta. Ennen minulla oli rakkaussuhde järvien kanssa, nyt olen huikentelevainen ja pidän kummastakin.
Kirjailijatar;
VastaaPoistakiitos. Meillä on miehen kanssa kestokiista siitä, kumpi on parempi, meri tai järvi. Mies liputtaa järvien puolesta, minä meren. Minusta oma argumenttini on ylivoimainen: järvessä on reunat, meressä ei. Parasta tietysti olisi jos osaisi suhtautua tähän huikentelevaisesti.