Kevätaamu merenrantakahvilassa.
Aurinko lämmittää jo.
Ajattelen, että tämä on niitä hetkiä, jotka tahdon muistaa.
Olo on kevyt. Pää myös.
Saako olla kevyt vaikka maailmassa tapahtuu kauheita?
Luulen, että saa.
Ihmiseen ei mahdu kovin paljon, pää on pieni pallo.
Yritän vartioida päätäni, ettei sinne jumittuisi pyörimään Minäminäminä.
Vain jotakuinkin vapaassa päässä on tilaa muillekin.
Ihmisessä taitaa olla joku suojamekanismi, joka lyö luukut kiinni, kun joku liian vaikea uhkaa vallata mielen.
Toisaalta on heitä, jotka näyttävät nauttivan kauheuksissa rypemisestä.
Etsin omaa mittaani.
Miten paljon voin päästää mieleeni, jotta en muuttuisi taivastelevaksi "Eiks´oo kauheeta"- hokijaksi, vaan ymmärtäisin, missä kohtaa ihan oikeasti voin tehdä jotain edes jonkun hyväksi.
Hyvin puit sanoiksi omatkin tunnelmani, minulta puuttuu vain tuo merenrantakahvila.
VastaaPoistaWihtori, pelkäsin kun tätä kirjoitin, että tämä voidaan ymmärtää niin, että tarkoita,n että ei pidä välittää siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Viesti oli tarkoitettu päinvastaiseksi, siis, että pitää välittää, ja jotta se olisi mahdollista olisi hyvä putsata omaan päähän tilaa välittämiselle.
VastaaPoistaTuntui hyvältä lukea kommenttisi, koska pelkäsin provosoineeni.
Saa olla kevyt. Muuten saisi olla aina, jatkuvasti raskas ja kuka siitä mitään hyötyisi?
VastaaPoistaEi voi kääntää Gaddafi-sedän päätä tai estää tsunameita, mutta omassa lähiympäristössä voi tehdä paljonkin. Ja nimenomaan hyvää ja valoisaa.
Liina, juuri!
VastaaPoista